maanantai 3. helmikuuta 2014

Elokuvaessee

KOHTA 18

”Meitä oli viis kundii. Me pidettiin yhtä – melkein aina. Musta meillä oli kaikilla ihan normaalit perheet. Normaalit ongelmat. Normaalit fiilikset. Ei mitään, mistä ei ois päässy yli. Sitten sinä yhtenä vuotena kaikki alkoi mennä jostain syystä päin vittua.”

     Kohta 18 on Maarit Lallin yhdessä poikansa Henrik Mäki-Tanilan kanssa käsikirjoittama ja Lallin ohjaama elokuva. Kohta 18 sai ensi-iltansa vuoden 2012 maaliskuussa ja on voittanut parhaan elokuvan, parhaan ohjauksen ja parhaan käsikirjoituksen 2013 Jussi palkinnot.
     Elokuva kertoo Andrésta, Karrista, Akselista ja Petestä juuri heidän 18-vuotissyntymäpäivien alla ja Jonista joka on jo täyttänyt 18. Elokuva kuvaa hyvin miestenalkujen ongelmia ja kasvua täysikäisyyteen ja käsikirjoituksesta näkyy hyvin Lallin pojan käden jälki. Elokuva eroaa myös muista "kasvutarinaelokuvista" siinä, ettei se kaunistele nuorten ongelmia, vaan kertoo avoimesti täysikäistymiseen liittyvistä ongelmista; muunmuassa abortista ja vaikeista perhesuhteista. 
     Elokuva kuvaa hyvin nykyajan nuorten ja heidän vanhempien välistä kuilua; vanhemmat koetaan nykyään kaukaisemmiksi kuin ennen, eikä heille kerrota enää avoimesti kaikista nuoruuden hölmöilyistä. Nuoret kokevat nykyään täysikäistymisen korttina vapauteen ja poistumiseen vanhempien holhouksesta. Elokuvassa myös tuodaan ilmi, etteivät kaikki perheiden sisäiset ongelmat ole nuoren "syytä", vaan myös vanhempien olisi välillä katsottava peiliin. Elokuvassa muunmuassa näytetään esimerkki siitä, että joskus vanhemmat eivät ole valmiita vanhemmuuteen, vaan huitelevat kaupungilla kuin teinit konsanaan, mikä pakottaa vanhemmat sisarukset huolehtimaan nuoremmista. Aikuistenkin olisi ymmärrettävä olla hankkimatta lapsia, jos ei ole valmis niistä huolehtimaan.
     Toinen nykyaikana yleinen asia, joka elokuvassa tuodaan esille on uusioperheet. Elokuvan viidestä päähenkilöstä yhdellä, Petellä, on vielä vanhemmat yhdessä, neljällä muulla eronneet. Elokuva tekee kuitenkin myös selväksi, että vaikka vanhemmat olisivat vielä yhdessä, ei elämä silti välttämättä ole sen parempaa, kuin uusioperheissä. Esimerkiksi Peten vanhemmat eivät kanna suurempaa vastuuta pojastaan vaan jättävät hänet yksin kotiin ja ottavat äkkilähdön Milanoon. 
     Henkilökohtaisesti tykkään elokuvasta juuri siksi, ettei se kaunistele asioita, vaan tekee katsojalle selväksi että nuorten kiukuttelut ja mielenosoitukset kuuluvat aikuistumiseen ja pelkoon tulevasta. Elokuva kuitenkin sisältää ajatuksen siitä, ettei sellaisia ongelmia löydy, joista ei pystyisi pääsemään yli. 

2 kommenttia:

  1. Olet varmasti oikeassa siinä, ettei elämä niissä perheissä, joissa vanhemmat eivät ole eronneet, ole välttämättä sen auvoisempaa kuin ero- tai uusioperheissäkään. Joskus tilanne vain on sellainen, että ero on kaikille perheenjäsenille parempi ratkaisu kuin vaikkapa vuodesta toiseen jatkuva riita ja rähinä. Jostakin syystä erityisesti teini-ikäiset pojat näyttävät kuitenkin ottavan vanhempiensa avioeron raskaasti. Muistan esimerkiksi, kun kerran kysyin yhdeltä ammattiopiston poikaryhmältä, mitä he ovat elämässään tähän mennessä surreet. Vastauksista nousi selvästi esille kaksi asiaa: vanhempien avioero ja ukin kuolema.

    VastaaPoista
  2. Ai niin, piti vielä muistuttaa, että muun muassa kirjoitetaan erikseen. :)

    VastaaPoista